Malta hetki.: Barcelona

Rakastuin vähän tuossa viime viikolla.

Barcelonaan. Aivan äärettömän kaunis hippikaupunki, jossa ihmiset eivät näytä toistensa kopioilta ja meikatut miehet voivat kulkea käsi kädessä. Katusoittajat soittivat omituista musiikkia omituisilla soittimilla, ohikulkijoilla oli aina aivan hoopot ja mukavannäköiset housut. Löysin Sparin ja kävin ostoksilla. En ostanut ensimmäiseltä enkä kymmenenneltäkään thaihierojalta hierontaa rannalla. En mennyt Sagrada "Sangria" Familiaan sisälle, koska se oli liian kallista eikä ehkä sen arvoista, Dennis oli sanonut (Maarten kyllä haukkui myöhemmin hulluksi naiseksi, kun en mennyt maailman kuuluisimpaan kirkkoon sisälle).

Kävelin Parc Güellissa, valtavassa puistossa kukkulalla ja sinne pääsi nousemaan monilla liukuportailla. Ja niitä puita oli paljon ja kaikki oli vihreää! Tajusin, kuinka hirveän tärkeitä vihreys ja metsä ja puut ovat minulle (Maltalla on kovin vähän puita ja nyt kaikki ns. luonto on jo melkein keltaista). Kävin katsomassa härkätaistelua vaikken oikeastaan halunnut, ja se oli ihan hirveää ja vähän alkoi vihastuttaa. Oli jotenkin irvokas se koko tapahtuma, ja ihmiset nauroivat ja minua oksetti: ensin se härkä huumataan ja stressataan vihaiseksi, sitten sitä tökitään piikeillä niin että se vuotaa verta, ja kun se on heikko, joku helvetin julkkis tulee ja tekee täyskaadon ja kaikki hurraavat. Ja tämä tapahtui kuusi kertaa, luulen (jäimme näkemään vain puolet), samalla kaavalla mitään muuttamatta, kuin huono pornoelokuva. Ja niin monta elämää lopetettiin niin niin turhaan.

Majapaikkamme oli Hip Karma hostel, joka oli älyttömän siisti, mukava ja savuton. Suosittelen ehdottomasti jos tahtoo hyvää halvalla.
Viimeisenä iltana joimme maailman kalleimmat ja isoimmat sangrialasilliset, koska halusimme olla hyviä turisteja, ja sitten alkoi kaatosade joka jatkui vaimeampana vielä seuraavana päivänä, kun piti lähteä hostellista pois eivätkä kaikki vaatteet olleet vielä kuivia. Kävimme H&M:llä ja olin ällöttävän onnellinen siitä. Kävelimme koko päivän sateessa eikä Picasso-museo ollut edes auki. Lähdimme ajoissa lentokentälle koska oli kylmä, märkä eikä mitään tekemistä, enkä nukkunut sinä vuorokautena viittä minuuttia pidempään.

Kymmenen tunnin kentällä nuhjailun jälkeen koneen noustessa otin Siljan käsivarren pihtiotteeseen ja pelkäsin enemmän kuin koskaan, että nyt on liikaa turbulenssia eikä konetta saa kohta enää vakautettua ja se on sitten siinä. Se oli erittäin omituista pelkoa, hirveän absurdia, sillä vaikka olin oikeasti todella paniikissa, tajusin samalla että pelko on tyhmää, koska en voi itse mitenkään vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu.

Vähän karmaisee ajatus, että ennen kesäkuun loppua täytyy lentää vielä kolmesti. Mitenkä sitä vanhetessaan hankkii itselleen enemmän ja enemmän pelkoja?