Eilen söin kania. Oli ehkä minulle ihan oikein, ettei pupu ollut erityisen hyvää ja oli oikeastaan aika luiseva.
Olimme maltalaisessa ravintolassa, varmaan ainoassa mitä olen täällä nähnyt. Oli kovin kallista mutta moni maistamani asia oli hyvää. Söimme kaikenlaisia juustoja, kalaa (valasta, mustekalaa, simpukkaa - minä en näihin koskenut) ja jotkut ottivat vielä jälkiruuan. Laskukin oli sitten sen mukainen. Vaikka meitä oli ehkä kymmenen, 245 euron lasku oli aika karua katsottavaa. Laskimmekin sitä sitten noin puoli tuntia, koska täällä on kertakaikkiaan täysin mahdotonta saada lasku jokaiselle erikseen. Mietin, että miksi ihmeessä pitäisi jättää tippiä, kun kerran joutuu vielä töihin ruuan päätteeksi.
Ilta oli hauska lukuunottamatta sitä, että eräs seurueestamme sai puhelun, josta sai tietää ystävänsä kuolleen Chilen maanjäristyksissä. Ymmärtääkseni tämä ystävä oli vain vuoden työsopimuksella jossakin suurlähetystössä Chilessä. Asia veti koko seurueen aika hiljaiseksi. Ei usein tule mietittyä, kuinka onnekasta on olla ylipäänsä elossa. Aloimme jälkeenpäin keskustella uskonasioista, sillä yksi tyttö oli sitä mieltä, että juuri tällaiset katastrofit todistavat, että J(/j)umalaa ei ole olemassa.
Osa meistä piipahti vielä myöhemmin karaokebaarissa, mikä oli oikein hauska paikka. Oma huvinsa ja järkytyksensä Pacevillen bilealueessa ovat teinitytöt, jotka kaikki pukeutuvat maailman lyhyimpiin hameisiin tai sortseihin sekä korkeisiin korkkareihin, vaikka vartalotyyppi olisi mikä ja vaikka alueella on epätasaiset kadut ja portaita. Täällä bilepukeutumisessa vähemmän on enemmän, siinä suhteessa että välillä miettii, onko joku jättänyt housut vahingossa kotiin. Enkä minä edes ole mitenkään konservatiivinen, että kuvitelkaa näkyä sillä perusteella.
Tänään muut lähtivät aikaisin aamulla patikoimaan saaren eteläosaan, minä jäin viettämään laiskaa sunnuntaita. Käyn kuitenkin jossakin välissä katsomassa Claudiaa sairaalassa. Hän on ollut siellä jo yli viikon, ja meitä vähän huolestuttaa, kun lääkärit eivät oikein taida tietää, mitä tekevät. Ilmeisesti hän on kuitenkin jo vahvasti paranemaan päin.
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
Kuva kertoo vähän enemmän.
Tämä saattaa olla Johanneksen katedraali.
Vallettassa on niin monta kirkkoa, ettei voi muistaa.
Täällä ei sitten hevostella! Bugibba.
Stefania ja päivän lööpit. Valletta.
Valletta.
Huomasin tämän vasta, kun olin käynyt kirkossa. Hups.
Bugibba.
Motoristi morottaa. Vittoriosa.
Lisää Vallettan arkkitehtuuria.
Vittoriosa.
Talon seinässä oli. Aika monenkin talon, ja kaikenlaisia.
Oikeasti taiteilin vaarallisesti muurilla,
vaikka näyttää käsitellyltä kuvalta. Vittoriosa.
Näiden sekopäiden kanssa vietän aikaa.
Marta, Sara, Julia, Stefania, minä, Claudia, Sonja.
Judithista näkyy vain olkapää.
torstai 25. helmikuuta 2010
Haasteista seuraaviin
Ihme tapahtui, ja pääsin sille yhdelle kurssille, joka oli "ollut jo pitkään täynnä" ja tiedekunnan toimisto "ei voi tehdä mitään" ja olisi pitänyt valita jotain muuta. Olin kuitenkin sitkeä, lähettelin sähköposteja moneen paikkaan ja pyysin luennon vetäjältä vapaamuotoiseen paperiin allekirjoituksen, joka kertoi ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että osallistuisin kurssille.
Viimeisenä add/drop periodin (rekisteröinnin jälkeen on parin päivän jakso, jolloin saa vielä jättää pois tai lisätä muutaman kurssin) päivänä jonotin sitten kansainväliseen toimistoon ja esitin asiani aika voimakkaasti. Selitin, että minä haluan tämän kurssin, saavuin tänne vasta pari viikkoa sitten enkä siksi ole voinut rekisteröityä kurssille SYKSYLLÄ niin kuin suurin osa muista täällä. Jos täti ei olisi ollut myönteisellä mielellä jo alkuunsa, olisin heittänyt perään, että olisitte voineet kertoa jo hyväksymiskirjeessä, että kevään vaihto-opiskelijat saavat ne jämäkurssit, joilla on tilaa.
Täti kuitenkin pohti ja totesi, että luulee pystyvänsä kirjaamaan minut vielä kurssille. Järkytyin niin, että älähdin ällöttävän innostuneesti korkealla äänellä "reallyyy?" ja siinä se sitten oli, se kurssi muiden kurssieni mukana rekisterissä. Korostan nyt, että taistelin tämän asian puolesta vain siksi, että se nyt vain sattui olemaan ehkä mielenkiintoisin kurssi, mitä minulla on ollut tai tulee olemaan yliopistossa.
Kun menin ulos, olin niin onnesta soikeana, että sitä oli vaikea käsittää. Hetken oli sellainen käsittämätön rauha, aurinko paistoi, huomasin että kampuksen puut olivat syvänvihreät ja horisontissa näkyi kaupunkimaisema ja kupolikirkko. Nyt on siis takana rankin osuus pitkään aikaan.
Illalla tosin aloin ymmärtää, että opiskelullisten haasteiden tilalle saattavat tulla sosiaaliset haasteet. Inhoan sitä, että joudun muuttumaan tai muuttamaan käytöstäni tai tapojani siksi, että muut tahtovat yhtäkkiä muuttua.
Saa nähdä mitä tulevat ajat tuovat.
Viimeisenä add/drop periodin (rekisteröinnin jälkeen on parin päivän jakso, jolloin saa vielä jättää pois tai lisätä muutaman kurssin) päivänä jonotin sitten kansainväliseen toimistoon ja esitin asiani aika voimakkaasti. Selitin, että minä haluan tämän kurssin, saavuin tänne vasta pari viikkoa sitten enkä siksi ole voinut rekisteröityä kurssille SYKSYLLÄ niin kuin suurin osa muista täällä. Jos täti ei olisi ollut myönteisellä mielellä jo alkuunsa, olisin heittänyt perään, että olisitte voineet kertoa jo hyväksymiskirjeessä, että kevään vaihto-opiskelijat saavat ne jämäkurssit, joilla on tilaa.
Täti kuitenkin pohti ja totesi, että luulee pystyvänsä kirjaamaan minut vielä kurssille. Järkytyin niin, että älähdin ällöttävän innostuneesti korkealla äänellä "reallyyy?" ja siinä se sitten oli, se kurssi muiden kurssieni mukana rekisterissä. Korostan nyt, että taistelin tämän asian puolesta vain siksi, että se nyt vain sattui olemaan ehkä mielenkiintoisin kurssi, mitä minulla on ollut tai tulee olemaan yliopistossa.
Kun menin ulos, olin niin onnesta soikeana, että sitä oli vaikea käsittää. Hetken oli sellainen käsittämätön rauha, aurinko paistoi, huomasin että kampuksen puut olivat syvänvihreät ja horisontissa näkyi kaupunkimaisema ja kupolikirkko. Nyt on siis takana rankin osuus pitkään aikaan.
Illalla tosin aloin ymmärtää, että opiskelullisten haasteiden tilalle saattavat tulla sosiaaliset haasteet. Inhoan sitä, että joudun muuttumaan tai muuttamaan käytöstäni tai tapojani siksi, että muut tahtovat yhtäkkiä muuttua.
Saa nähdä mitä tulevat ajat tuovat.
maanantai 22. helmikuuta 2010
Onks pakko jos ei haluu?
En olekaan vasta kuin reilut pari viikkoa tapellut kurssien kanssa. Eikä lista ole vieläkään valmis. Pari postausta sitten mainittu, maailman mielenkiintoisin kurssi on täynnä, mikä on tämän päivän suuri vitutus. Kyllä, sanon vitutus, koska se on enemmän kuin ketutus ja rankempaa kuin ärsytys.
Teologian toimistosta sanottiin, että "jooo se on ollut täynnä jo aika kauan, valitse jotain muuta."
Hakkaan siis edelleen päätä seinään näiden asioiden kanssa ja toivon, että saan edes 22 opintopistettä tältä keväältä. Tarkoitus oli jättää Advertising -kurssi pois, koska se näyttää tosi työläältä, eikä pienryhmäni vaikuta kovin mukavalta. Nyt en tiedä, jos en saa mitenkään otettua tuota yhtä kurssia.
Viikonloppu meni osaltani aika rauhallisesti. Lauantaina kävimme Bugibbassa, joka on ilmeisesti aika turistipaikka sesongin aikaan. Turistikaupat olivat mahtavia, kun niistä saa kaikkea kivaa ja kiiltävää, mistä kaltaiseni harakka tykkää. Kävelimme ensin rantaa pitkin St. Paul's Bayn (en ole varma onko se kaupunki, sen osa vai se pelkkä lahti) kautta Bugibban shoppailukaduille, ja voi että siellä tuuli. Oli aivan hullun kylmä. Luulen että kuumana kesäpäivänä kannattaa mennä sinne viilentymään.
Eilen kävin katsomassa Claudiaa Zabbarissa sijaitsevassa yksityissairaalassa. Hän meni sinne perjantaina ja on ainakin tiistaihin. Hänellä alkoi vatsakipu viime viikolla, hän kärsi monta päivää kotona, kunnes piti soittaa lääkäri paikalle. Se on joku paha suolistotulehdus, eikä hän ole syönyt mitään noin neljään päivään. Vakuutusyhtiön lääkäri tahtoisi lennättää Claudian kotiin, sillä hän ei usko, että nykyinen hoito on oikeanlaista. Kamalaa. Lääkärit eivät nimittäin oikeastaan ole varmoja, mikä tulehduksen aiheuttaa, ja he epäilevät virusta, jonka takia julkisessa sairaalassa on tiputuksessa paljon ihmisiä. Ei varmaan tarvitse kertoa, että pelkään ihan vähän kuollakseni, jos itsekin saan tartunnan.
Tämä päivä alkoi niin kehnosti, että olisi hauskaa päästä jo takaisin nukkumaan. Väsyttääkin vähän.
Sentään kaksi luentoa oli peruttu tältä aamulta, joten sain nukkua pitkään. Tapasin hetki sitten kaksi belgialaispoikaa, jotka ovat samoilla teologian luennoilla, ja he eivät olleet muistaneet, että luennot oli peruttu. Oikeastaan heille ei ollut edes kerrottu, mutta olin ollut saman opettajan toisella luennolla, ja hän oli sanonut olevansa seuraavalla viikolla Marokossa. Olin kyllä kertonut pojille tästä, mutta he eivät muistaneet.
Kaikkia siis ärsytti aivan kaikki ja manailimme yhdessä tätä koulujärjestelmää, minkä vuoksi kursseille ilmoittautuminen on tehty todella haastavaksi, ja koko maata ja ihan kaikkea.
Luulen, että kaikki tulee olemaan aivan hullun helppoa sitten, kun jonakin päivänä olen onnistunut rekisteröitymään kaikille kursseille onnistuneesti. Sitä odotellessa.
Teologian toimistosta sanottiin, että "jooo se on ollut täynnä jo aika kauan, valitse jotain muuta."
Hakkaan siis edelleen päätä seinään näiden asioiden kanssa ja toivon, että saan edes 22 opintopistettä tältä keväältä. Tarkoitus oli jättää Advertising -kurssi pois, koska se näyttää tosi työläältä, eikä pienryhmäni vaikuta kovin mukavalta. Nyt en tiedä, jos en saa mitenkään otettua tuota yhtä kurssia.
Viikonloppu meni osaltani aika rauhallisesti. Lauantaina kävimme Bugibbassa, joka on ilmeisesti aika turistipaikka sesongin aikaan. Turistikaupat olivat mahtavia, kun niistä saa kaikkea kivaa ja kiiltävää, mistä kaltaiseni harakka tykkää. Kävelimme ensin rantaa pitkin St. Paul's Bayn (en ole varma onko se kaupunki, sen osa vai se pelkkä lahti) kautta Bugibban shoppailukaduille, ja voi että siellä tuuli. Oli aivan hullun kylmä. Luulen että kuumana kesäpäivänä kannattaa mennä sinne viilentymään.
Eilen kävin katsomassa Claudiaa Zabbarissa sijaitsevassa yksityissairaalassa. Hän meni sinne perjantaina ja on ainakin tiistaihin. Hänellä alkoi vatsakipu viime viikolla, hän kärsi monta päivää kotona, kunnes piti soittaa lääkäri paikalle. Se on joku paha suolistotulehdus, eikä hän ole syönyt mitään noin neljään päivään. Vakuutusyhtiön lääkäri tahtoisi lennättää Claudian kotiin, sillä hän ei usko, että nykyinen hoito on oikeanlaista. Kamalaa. Lääkärit eivät nimittäin oikeastaan ole varmoja, mikä tulehduksen aiheuttaa, ja he epäilevät virusta, jonka takia julkisessa sairaalassa on tiputuksessa paljon ihmisiä. Ei varmaan tarvitse kertoa, että pelkään ihan vähän kuollakseni, jos itsekin saan tartunnan.
Tämä päivä alkoi niin kehnosti, että olisi hauskaa päästä jo takaisin nukkumaan. Väsyttääkin vähän.
Sentään kaksi luentoa oli peruttu tältä aamulta, joten sain nukkua pitkään. Tapasin hetki sitten kaksi belgialaispoikaa, jotka ovat samoilla teologian luennoilla, ja he eivät olleet muistaneet, että luennot oli peruttu. Oikeastaan heille ei ollut edes kerrottu, mutta olin ollut saman opettajan toisella luennolla, ja hän oli sanonut olevansa seuraavalla viikolla Marokossa. Olin kyllä kertonut pojille tästä, mutta he eivät muistaneet.
Kaikkia siis ärsytti aivan kaikki ja manailimme yhdessä tätä koulujärjestelmää, minkä vuoksi kursseille ilmoittautuminen on tehty todella haastavaksi, ja koko maata ja ihan kaikkea.
Luulen, että kaikki tulee olemaan aivan hullun helppoa sitten, kun jonakin päivänä olen onnistunut rekisteröitymään kaikille kursseille onnistuneesti. Sitä odotellessa.
torstai 18. helmikuuta 2010
Telaketjut kolisevat täälläkin
22 astetta lämmintä ja käsivarret ovat ehkä hieman palaneet. Olisi pitänyt tajuta, että on kuuma päivä tulossa, kun vartin yli seitsemän aamulla ulkona ei todellakaan tarvinnut takkia.
Kävelimme S:n ja Inan kanssa yliopistolta topeissa ja t-paidoissa, ja saatiin uskomattoman paljon ällöttävää viheltelyä ja tööttäilyä osaksemme. Yksi auto ihan pysähtyikin kapean tien levikkeelle katsomaan lähempää. Eivät varmaan olleet nähneet naisihmisiä koskaan ennen. Ehkä nämä keskenkasvuiset pojanklopit olivat sään takia jo kesätunnelmissa, joten annettakoon anteeksi.
Menin aamulla kahdeksaan (ääh) kokeillakseni Sociology in Gender -kurssia. On alkanut jo hiki nousta pintaan kurssien lopullisen valitsemisen suhteen, sillä huomenna on viimeinen päivä rekisteröityä kursseille, enkä vieläkään osaa päättää. Onneksi tämä kurssi oli aivan mahtava, vetäjä on kunnon edelläkävijäfeministi ja puhuu mielestäni tärkeistä asioista, mm. sukupuolten eriarvoisuudesta Maltalla. Jotkut asiat ovat vähän eri tavalla kuin mihin on tottunut, kuten se että aborttia täällä ei saa (tästä Erasmus-opiskelijoita varoitettiin jo orientaatiopäivänä, hah). Ensimmäinen nainen pääsi opiskelemaan yliopistoon vasta 1986, vaikka itse yliopisto on perustettu vuonna 1592. Aikamoista.
Iloinen yllätys oli, että luennolla oli aika paljon poikiakin.
Illalla on jonkinlaiset pippalot jossakin, mitä ennen pitäisi mennä aloittelupippaloihin, mitä ennen päivälliselle. Kaikki nämä eri ihmisten luona, mutta onneksi saman asuntolan sisällä.
Mutta nyt päiväunille. Zz.
Kävelimme S:n ja Inan kanssa yliopistolta topeissa ja t-paidoissa, ja saatiin uskomattoman paljon ällöttävää viheltelyä ja tööttäilyä osaksemme. Yksi auto ihan pysähtyikin kapean tien levikkeelle katsomaan lähempää. Eivät varmaan olleet nähneet naisihmisiä koskaan ennen. Ehkä nämä keskenkasvuiset pojanklopit olivat sään takia jo kesätunnelmissa, joten annettakoon anteeksi.
Menin aamulla kahdeksaan (ääh) kokeillakseni Sociology in Gender -kurssia. On alkanut jo hiki nousta pintaan kurssien lopullisen valitsemisen suhteen, sillä huomenna on viimeinen päivä rekisteröityä kursseille, enkä vieläkään osaa päättää. Onneksi tämä kurssi oli aivan mahtava, vetäjä on kunnon edelläkävijäfeministi ja puhuu mielestäni tärkeistä asioista, mm. sukupuolten eriarvoisuudesta Maltalla. Jotkut asiat ovat vähän eri tavalla kuin mihin on tottunut, kuten se että aborttia täällä ei saa (tästä Erasmus-opiskelijoita varoitettiin jo orientaatiopäivänä, hah). Ensimmäinen nainen pääsi opiskelemaan yliopistoon vasta 1986, vaikka itse yliopisto on perustettu vuonna 1592. Aikamoista.
Iloinen yllätys oli, että luennolla oli aika paljon poikiakin.
Illalla on jonkinlaiset pippalot jossakin, mitä ennen pitäisi mennä aloittelupippaloihin, mitä ennen päivälliselle. Kaikki nämä eri ihmisten luona, mutta onneksi saman asuntolan sisällä.
Mutta nyt päiväunille. Zz.
tiistai 16. helmikuuta 2010
Mielenkiintoisuuksia
Huomenna on vapaapäivä koulusta, joten päivitän sitten paremmin, mutta pakko kertoa ihan heti että: meikäläisen luennoitsija on manaaja! Jooo! Katolisille varmaan peruskauraa, mutta en ole jotenkin tajunnut että sellaisia on oikeasti. Siis jonkinlainen pappismies (kaapu päällä tunnilla) ja tekee myös manaajan hommia. Onko mitään siistimpää!
Ja kurssin nimi on The Personification of Evil.
Vakavasti puhuen, ensimmäisen luennon perusteella voi sanoa, että jos tämä ei ole yliopistourani mielenkiintoisinta antia, tulen kovasti hämmästymään.
Pahoittelen vielä seuraavaa pakollista huumoripläjäystä.
Ja kurssin nimi on The Personification of Evil.
Vakavasti puhuen, ensimmäisen luennon perusteella voi sanoa, että jos tämä ei ole yliopistourani mielenkiintoisinta antia, tulen kovasti hämmästymään.
Pahoittelen vielä seuraavaa pakollista huumoripläjäystä.
maanantai 15. helmikuuta 2010
Had a bad day
Tänään ei ollut oikein hyvä päivä. En oikein tiedä miksi, huono päivä hiipi luo jotenkin salakavalasti. Ensin turhautti ehkä se, että kahden kiinnostavimman kurssini (Women in the Bible ja Biblical inspiration and interpretation) opettaja on vanha seniili tonttu, joka joko on oikeasti äärimmäisen hajamielinen ja epäolennainen tai vain esittää mukahauskaa. Viime viikolla hän ei ilmestynyt kummallekaan luennolle ja ilmoitti, että ensi viikolla hän on Marokossa. Näin täällä.
Onneksi myöskin äärimmäisen mielenkiintoisen kurssin (Catholic social teaching) opettaja on sekä hyvä puhuja että luennoitsija. Tänään kuuntelin aivan hurmiossa paatosta siitä, kuinka opettajan mielestä hyväntekeväisyys on aivan typerä juttu ja että protestantit on hoopoja uskoessaan pelastukseen vain uskon kautta. Catholic social teaching, jonkinlainen kasa katolisen kirkon linjapapereita, tarkoittaa lähinnä pyhää elämistä yhteiskunnassa, sosiaalisesti - päinvastoin kuin meillä uskonto on jokseenkin yksityinen asia. Uskon tulisi johtaa tekoihin, jyrisi Ray Zammt ja ajattelin hänen olevan pappi (jonka hän myös toi tunnin lopulla esille). Valitettavaa on se, että tuo kurssi on ehkä kaikkein paras mitä minulla on, mutta samalla kaikkein turhin tutkintoni kannalta.
Ehkä lopullisesti aivo- ja hermokapasiteetti oli käytetty loppuun Design and creative processes -tunnilla, kun tunnin aiheena oli kolmiulotteinen suunnittelu. Setä piirsi ensin avonaisen laatikon taululle, enkä ymmärtänyt siitä yhtään mitään. Avonaisen, tarkoitan siis sitä, jos haluaisi itse tehdä laatikon, se suunnitellaan ensin yhdelle paperille, taitellaan ja leikataan. Matemaattista hahmottamista siis, ja mielessä olivat lähinnä voi-itkut. Kuitenkin meidän piti suunnitella vain kaksi laatikon sivua vitamiinipakkaukselle. Kurssi on minulle leikkikenttä, sillä käytämme sekä InDesignia että Photoshopia, mutta harmi vain että koneet ovat niitä omppokoneita. En minä ole koskaan käyttänyt mäkkiä ja asiat ovat välillä aika vaikeita.
Sen jälkeen otimme S:n kanssa bussin Pacevilleen ja tapasimme Claudian ja Sonjan kännykkäkaupassa. On jotenkin kohtalon ivaa, että on kaksi tarjoajaa, Vodafone ja GO Mobile, joiden usb-nettiliittymät ("mokkulat") maksavat tasan saman verran, ovat molemmat meille huonoja. Vodafone tarjoaa prepaidia jolla ei voi käyttää Skypeä, GO taas tahtoo, että meillä on luottokortti. Ja ei, isin luottokortti ei käy, koska sitä pitää käydä kai näyttämässä liikkeessä.
Maksamme siis Garden View'n kallista nettiä joka minuutilta ja lopun ajasta olemme nettikahviloissa tai yliopistolla.
Piste i:n päälle oli ruokailu Chick Kingissä, jossa oli suoraan sanoen sysipaskaa ruokaa. Se kertoo aika paljon, sillä en ole mitenkään nirso ja pidän lähes kaikista ruuista. Mutta kanahamppari oli kamala ja ranskalaiset mauttomia, ja hei, kuka ääliö keksi valmistaa sokeroitua ketsuppia?
Ehkä tänään pitää mennä aikaisin nukkumaan niin kaikki on paremmin.
Huomenna kokeilen joogatuntia :).
Onneksi myöskin äärimmäisen mielenkiintoisen kurssin (Catholic social teaching) opettaja on sekä hyvä puhuja että luennoitsija. Tänään kuuntelin aivan hurmiossa paatosta siitä, kuinka opettajan mielestä hyväntekeväisyys on aivan typerä juttu ja että protestantit on hoopoja uskoessaan pelastukseen vain uskon kautta. Catholic social teaching, jonkinlainen kasa katolisen kirkon linjapapereita, tarkoittaa lähinnä pyhää elämistä yhteiskunnassa, sosiaalisesti - päinvastoin kuin meillä uskonto on jokseenkin yksityinen asia. Uskon tulisi johtaa tekoihin, jyrisi Ray Zammt ja ajattelin hänen olevan pappi (jonka hän myös toi tunnin lopulla esille). Valitettavaa on se, että tuo kurssi on ehkä kaikkein paras mitä minulla on, mutta samalla kaikkein turhin tutkintoni kannalta.
Ehkä lopullisesti aivo- ja hermokapasiteetti oli käytetty loppuun Design and creative processes -tunnilla, kun tunnin aiheena oli kolmiulotteinen suunnittelu. Setä piirsi ensin avonaisen laatikon taululle, enkä ymmärtänyt siitä yhtään mitään. Avonaisen, tarkoitan siis sitä, jos haluaisi itse tehdä laatikon, se suunnitellaan ensin yhdelle paperille, taitellaan ja leikataan. Matemaattista hahmottamista siis, ja mielessä olivat lähinnä voi-itkut. Kuitenkin meidän piti suunnitella vain kaksi laatikon sivua vitamiinipakkaukselle. Kurssi on minulle leikkikenttä, sillä käytämme sekä InDesignia että Photoshopia, mutta harmi vain että koneet ovat niitä omppokoneita. En minä ole koskaan käyttänyt mäkkiä ja asiat ovat välillä aika vaikeita.
Sen jälkeen otimme S:n kanssa bussin Pacevilleen ja tapasimme Claudian ja Sonjan kännykkäkaupassa. On jotenkin kohtalon ivaa, että on kaksi tarjoajaa, Vodafone ja GO Mobile, joiden usb-nettiliittymät ("mokkulat") maksavat tasan saman verran, ovat molemmat meille huonoja. Vodafone tarjoaa prepaidia jolla ei voi käyttää Skypeä, GO taas tahtoo, että meillä on luottokortti. Ja ei, isin luottokortti ei käy, koska sitä pitää käydä kai näyttämässä liikkeessä.
Maksamme siis Garden View'n kallista nettiä joka minuutilta ja lopun ajasta olemme nettikahviloissa tai yliopistolla.
Piste i:n päälle oli ruokailu Chick Kingissä, jossa oli suoraan sanoen sysipaskaa ruokaa. Se kertoo aika paljon, sillä en ole mitenkään nirso ja pidän lähes kaikista ruuista. Mutta kanahamppari oli kamala ja ranskalaiset mauttomia, ja hei, kuka ääliö keksi valmistaa sokeroitua ketsuppia?
Ehkä tänään pitää mennä aikaisin nukkumaan niin kaikki on paremmin.
Huomenna kokeilen joogatuntia :).
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
Gozon karnevaali
Gozolla, yhdellä Maltan kolmesta suurimmasta saaresta, on näihin aikoihin nelipäiväinen karnevaali. Päätimme lähteä isolla porukalla lauantaina katsomaan meininkiä. Ensin reissusta meinasi tulla aika surku, koska satoi aika paljon heti kun pääsimme lautalta ulos. Hoidimme itsellemme ensin kyydin takaisin satamasta St. Juliansiin yöllä, sillä vaikka lautat kulkivat, bussit eivät, ja satama oli aivan saaren toisessa päässä asuinpaikastamme. Taksimies soitti kaverilleen, joka lupasi olla minibussin kanssa vastassa kun yhdeltä lähtevä lautta saapuu Maltalle yöllä, ja ottaa meidät kaikki 11 kyytiin. Lopulta meitä oli kolmetoista. On jotenkin hienoa, että täällä kaikki järjestyy aina jotenkin.
Satamasta Victoriaan matkustettuamme valitsimme toivottavasti saaren kamalimman ravintolan, jossa haisi vessa, palvelu oli hidasta ja seurueemme jäsenen ruuasta löytyi lasinsiru. Saaren suurin kaupunki oli aika vaisu, mutta katedraali oli upea. Nadurissa oli sitten karnevaali. Ensin luulin, että sateiselle kirkkoaukiolle ei saapuisi juuri ketään, mutta yhtäkkiä paikka oli aivan-aivan täynnä eikä torilla pystynyt liikkumaan. Koristellut karnevaalivaunut lähes jyräsivät ihmisiä liikkuessaan eteenpäin. Kaiuttimista kaikui Lady Gaga (kuten kaikkialla täällä vuorokaudenajasta tai paikasta riippumatta) ja hitit ja kaikki tanssivat siten miten mahtuivat.
Jotkut olivat panostaneet asuunsa, mutta useimmilla oli vain hassu hattu tai pupunkorvat, joita myytiin joka kojussa. En ollut varsinaisesti juhlatuulella, mutta oli hauskaa nähdä tämmöinen karnevaali. Ihan hauskaa.
Karnevaalivaunu ja turisti.
Monet olivat panostaneet asuihin. Aika paljonkin.
"Scroll my willy"
Swine flu. Ha-ha.
Hammaskeijuja!
tiistai 9. helmikuuta 2010
Kun perusasiat eivät toimi.
Aaargh miten voi niin perusasiat olla niin vaikeita! Esimerkiksi kulkeminen yliopistolta asunnolle! Ja nyt uusin ihanuus: jollakulla muulla on sama paikallinen puhelinnumero kuin minulla. Tämä selvisi, kun ihmettelimme, miksi S ei saa minuun yhteyttä. No, kun S soittaa minun puhelimeen, sieltä vastaa aina joku outo tyyppi (joka muuten alkaa jo hermostua puheluihin), mutta minä taas pystyn Suomi-puhelimestani soittamaan omaan puhelimeeni. Ja numero on sama.
Tätä sitten täytyy lähteä selvittämään seuraavaksi. Todennäköisesti meinaa numeron vaihtoa, ja olen jo antanut tämän numeron aika monelle ihmiselle. Ja vielä se, että latasin tähän puheaikaa 20 eurolla. Että jos se nyt ei olekaan mulla vaan sillä toisella niin tasan hajoan.
Ja juuri kun eilen tappelimme varmaan tunnin näiden liittymien asentamisen kanssa ja puhuin hieman kettuuntuneella äänensävyllä jonkun teknisen tuen kanssa aika kauan! Luulimme että asia olisi vihdoin kunnossa. No eeei.
Mur.
EDIT: Lähdin uskaliaasti yliopistolta kohti bussipysäkkiä, mutta eihän sinne mitään bussia tullut. Vieressä istuva keski-ikäinen maltalaisnainen kysyi, mitä bussia odotan, ja odotimme tosiaan samaa. Pian hän kyllästyi ja sanoi lähtevänsä tältä pysäkiltä bussien pääreitin varrelle ja kysyi, haluanko tulla mukaan. Menin, ja nainen jutteli kaikkea tulevasta linja-autouudistuksesta, itsestään ja matkustelustaan. Hän väläytti oikeastaan aika järkevän ajatuksen koskien huoltani kävelemisen turvallisuudesta täällä: Saari on yksi maailman tiheimmin asutuista paikoista, joten kaikkien pitää sopia samoille kaduille.
Niin, ehkä siihen vaaralliseen koulureittiinkin voisi vain suhtautua toisella tavalla. Olen myös varma, että reitistä saa tehtyä vähän turvallisemman kun vähän kikkailee.
Bussi pysähtyi jossain Pacevillen ja Slieman välissä, ja vihdoin löysin tieni tutuille alueille ja puhelinliikkeeseen. Selitin, että jollain tyypillä on ehkä sama numero kuin minulla. He testasivat omasta puhelimestaan ja kyllä, sieltä vastasi se joku toinen tyyppi. Sain siis uuden numeron.
+35679991525 voi pistää viestiä jos tahtoo :).
Tätä sitten täytyy lähteä selvittämään seuraavaksi. Todennäköisesti meinaa numeron vaihtoa, ja olen jo antanut tämän numeron aika monelle ihmiselle. Ja vielä se, että latasin tähän puheaikaa 20 eurolla. Että jos se nyt ei olekaan mulla vaan sillä toisella niin tasan hajoan.
Ja juuri kun eilen tappelimme varmaan tunnin näiden liittymien asentamisen kanssa ja puhuin hieman kettuuntuneella äänensävyllä jonkun teknisen tuen kanssa aika kauan! Luulimme että asia olisi vihdoin kunnossa. No eeei.
Mur.
EDIT: Lähdin uskaliaasti yliopistolta kohti bussipysäkkiä, mutta eihän sinne mitään bussia tullut. Vieressä istuva keski-ikäinen maltalaisnainen kysyi, mitä bussia odotan, ja odotimme tosiaan samaa. Pian hän kyllästyi ja sanoi lähtevänsä tältä pysäkiltä bussien pääreitin varrelle ja kysyi, haluanko tulla mukaan. Menin, ja nainen jutteli kaikkea tulevasta linja-autouudistuksesta, itsestään ja matkustelustaan. Hän väläytti oikeastaan aika järkevän ajatuksen koskien huoltani kävelemisen turvallisuudesta täällä: Saari on yksi maailman tiheimmin asutuista paikoista, joten kaikkien pitää sopia samoille kaduille.
Niin, ehkä siihen vaaralliseen koulureittiinkin voisi vain suhtautua toisella tavalla. Olen myös varma, että reitistä saa tehtyä vähän turvallisemman kun vähän kikkailee.
Bussi pysähtyi jossain Pacevillen ja Slieman välissä, ja vihdoin löysin tieni tutuille alueille ja puhelinliikkeeseen. Selitin, että jollain tyypillä on ehkä sama numero kuin minulla. He testasivat omasta puhelimestaan ja kyllä, sieltä vastasi se joku toinen tyyppi. Sain siis uuden numeron.
+35679991525 voi pistää viestiä jos tahtoo :).
"What were you going to LIDL for?"
Eilen alkoi koulu ja jännitti ihan hirveästi. Meille ei ollut nimetty ketään tutoreita tai muita, jotka voisivat kertoa kaikista käytännön elämän asioista. Esimerkiksi voi olla joskus hyödyllistä tietää etukäteen, saako luennoilla syödä tai juoda, pääseekö sisään jos on myöhässä tai voiko poistua aikaisemmin. Löysimme S:n kanssa bussipysäkin, joka oli aika kaukana ja pelästyimme kohta bussiin noussutta lipuntarkastajaa. En ollut edes ajatellut, että ne bussilipukkeet pitäisi säilyttää matkan ajan, koska busseissa on lähes aina vain etuovi, joten sinne ei oikein pääse maksamatta. Onneksi olin rypistänyt lipun laukun etutaskuun.
Siitä lähtien päivä menikin oikeastaan päin mäntyä. Opiskelu-urani täällä ei alkanut kovin mieltä ylentävästi: teologian kurssin opettaja ei saapunut paikalle. Seuraava luento olikin yllättävän rento ja hauska. Tutustuin mukaviin belgialaisiin poikiin, Seppiin ja Martiniin, jotka vähän ihmettelivät, miksi olin halunnut Catholic Social Teaching -kurssille, vaikka meillä päin ei olla katolisia.
Iltapäivällä oli mainonnan suunnitteluun liittyvä Design and Creative Processes 2 -kurssi, joka - hupsista vaan - oli alkanut jo syksyllä. Mutta ei siinä mitään: kun muut tekivät jo harjoitustaan, opettaja piti meille kolmelle vaihtarille privaattiluennon ja opasti tehtävän tekemisessä. Ensimmäisenä piti suunnitella ruokalista valmiin tekstin kera, mustavalkoisena ja ilman grafiikoita. Melkein muistin InDesignin perusteet. Haastavaa mutta mukavaa.
Kotiinlähtö olikin sitten kovin haastavaa. Etsimme bussipysäkkiä ehkä vartin ja soitimme sitten juuri tapaamallemme Åsalle, joka oli lähdössä kävellen kohti asuntolaa. Hän oli kiltti ja tuli takaisin päin hakemaan meidät matkaan. Yliopiston ja Garden View'n välinen matka on aika rasittava niin kävellen kuin bussilla. Kävellen on ylämäkeä ja pitkä, kapea ja mutkitteleva tie peltojen keskellä, ei katuvaloja eikä tietenkään jalkakäytäviä. Pimeällä en ehkä aio uskaltaa kävellä. Bussipysäkeille taas on matkaa ja bussimatka kestää kävelyä kauemmin.
Kävimme matkalla Lidlissä (olin superonnellinen nähdessäni ensimmäisenä päivänä Lidlin mainoksen) ja ostin asioita, joita pikkukaupoista ei tähän mennessä ole löytynyt. Sitten käveleminen oli tietenkin vielä vaikeampaa painavan paperikassin kanssa. Puolivälissä Åsa ehdotti liftaamista. Parin minuutin kuluttua auto pysähtyi ja otti meidät kyytiin. Mies oli mukava ja sanoi, että oli itse asiassa ollut menossa kotiin ihan toiseen suuntaan, kunnes oli nähnyt meidät isoine kasseinemme tien varressa, eikä yhtään tajunnut miksi olimme halunneet käydä Lidlissä. Jos kyyti ei olisi tullut, en tiedä koska olisimme olleet perille.
Saimme Garden View'n vastaanotosta avaimet, sillä tänään meidän oli vihdoin määrä muuttaa uuteen asuntoon. Menimme sisään ja järkytyimme, kun siellä oli jonkun ihmisen tavarat levällään. Ketään ei näkynyt missään mutta toinen huone oli tyhjä. S pelästyi, että ei kai meidän vain ole tarkoitus nukkua samassa pienessä huoneessa (jossa on kaksi sänkyä). Vastaanoton mies aikansa ihmetteli ja sanoi minulle, että eikö vain minun pitänytkin muuttaa sinne. Vastasimme, että olemme kyllä tehneet varauksen yhteisestä huoneesta. Sitten mies penkoi papereitaan ja totesi, että S muuttaa asuntoon torstaina.
Pitkän ja rankan päivän jälkeen ajatus monesta päivästä jonkun vieraan ihmisen kanssa samassa asunnossa tuntui aika raskaalta. Kipeällä jalalla oli myös aika helvettiä muuttaa tavarat korttelin toiselle puolelle, mutta onneksi S oli auttamassa.
Puhuin vielä illalla H:n kanssa, vasta toista kertaa. Yllättävää kyllä, ei tunnu että olemme toisistamme kovinkaan kaukana. Ainakaan vielä ei ole ollut hurja ikävä, ensimmäistä iltaa lukuunottamatta.
Illalla S, espanjalainen Marta ja minä söimme vielä pastaa ja jumitimme S:n asunnossa, mutta aikainen nukkumaanmeno tuntui kaikista hyvältä idealta.
Siitä lähtien päivä menikin oikeastaan päin mäntyä. Opiskelu-urani täällä ei alkanut kovin mieltä ylentävästi: teologian kurssin opettaja ei saapunut paikalle. Seuraava luento olikin yllättävän rento ja hauska. Tutustuin mukaviin belgialaisiin poikiin, Seppiin ja Martiniin, jotka vähän ihmettelivät, miksi olin halunnut Catholic Social Teaching -kurssille, vaikka meillä päin ei olla katolisia.
Iltapäivällä oli mainonnan suunnitteluun liittyvä Design and Creative Processes 2 -kurssi, joka - hupsista vaan - oli alkanut jo syksyllä. Mutta ei siinä mitään: kun muut tekivät jo harjoitustaan, opettaja piti meille kolmelle vaihtarille privaattiluennon ja opasti tehtävän tekemisessä. Ensimmäisenä piti suunnitella ruokalista valmiin tekstin kera, mustavalkoisena ja ilman grafiikoita. Melkein muistin InDesignin perusteet. Haastavaa mutta mukavaa.
Kotiinlähtö olikin sitten kovin haastavaa. Etsimme bussipysäkkiä ehkä vartin ja soitimme sitten juuri tapaamallemme Åsalle, joka oli lähdössä kävellen kohti asuntolaa. Hän oli kiltti ja tuli takaisin päin hakemaan meidät matkaan. Yliopiston ja Garden View'n välinen matka on aika rasittava niin kävellen kuin bussilla. Kävellen on ylämäkeä ja pitkä, kapea ja mutkitteleva tie peltojen keskellä, ei katuvaloja eikä tietenkään jalkakäytäviä. Pimeällä en ehkä aio uskaltaa kävellä. Bussipysäkeille taas on matkaa ja bussimatka kestää kävelyä kauemmin.
Kävimme matkalla Lidlissä (olin superonnellinen nähdessäni ensimmäisenä päivänä Lidlin mainoksen) ja ostin asioita, joita pikkukaupoista ei tähän mennessä ole löytynyt. Sitten käveleminen oli tietenkin vielä vaikeampaa painavan paperikassin kanssa. Puolivälissä Åsa ehdotti liftaamista. Parin minuutin kuluttua auto pysähtyi ja otti meidät kyytiin. Mies oli mukava ja sanoi, että oli itse asiassa ollut menossa kotiin ihan toiseen suuntaan, kunnes oli nähnyt meidät isoine kasseinemme tien varressa, eikä yhtään tajunnut miksi olimme halunneet käydä Lidlissä. Jos kyyti ei olisi tullut, en tiedä koska olisimme olleet perille.
Saimme Garden View'n vastaanotosta avaimet, sillä tänään meidän oli vihdoin määrä muuttaa uuteen asuntoon. Menimme sisään ja järkytyimme, kun siellä oli jonkun ihmisen tavarat levällään. Ketään ei näkynyt missään mutta toinen huone oli tyhjä. S pelästyi, että ei kai meidän vain ole tarkoitus nukkua samassa pienessä huoneessa (jossa on kaksi sänkyä). Vastaanoton mies aikansa ihmetteli ja sanoi minulle, että eikö vain minun pitänytkin muuttaa sinne. Vastasimme, että olemme kyllä tehneet varauksen yhteisestä huoneesta. Sitten mies penkoi papereitaan ja totesi, että S muuttaa asuntoon torstaina.
Pitkän ja rankan päivän jälkeen ajatus monesta päivästä jonkun vieraan ihmisen kanssa samassa asunnossa tuntui aika raskaalta. Kipeällä jalalla oli myös aika helvettiä muuttaa tavarat korttelin toiselle puolelle, mutta onneksi S oli auttamassa.
Puhuin vielä illalla H:n kanssa, vasta toista kertaa. Yllättävää kyllä, ei tunnu että olemme toisistamme kovinkaan kaukana. Ainakaan vielä ei ole ollut hurja ikävä, ensimmäistä iltaa lukuunottamatta.
Illalla S, espanjalainen Marta ja minä söimme vielä pastaa ja jumitimme S:n asunnossa, mutta aikainen nukkumaanmeno tuntui kaikista hyvältä idealta.
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Patikkaretkellä
Eilen oli ensimmäiset bileet, enkä viihtynyt ihan hirveästi. Uudet vaihtarit ovat kyllä mukavia, mutta syksystä asti olleilla on niin omat hullut jutut ettei niihin oikein pääse mukaan. Uskomatonta meteliä. Ilmeisesti jos on kivaa, pitää mölöttää mahdollisimman kovalla äänellä. Mikäs siinä. Bileissä oli tosin äärihyvät tarjoilut, ehkä neljä kattilallista juustopastaa, sipsejä, viinejä, jotakin piirakoita ja taatelipasteijoita. Muut lähtivät baariin, minä en. Väsytti aika paljon ja edellisenä iltana olimme S:n kanssa pitäneet yksityiset viininmaistajaiset keskenämme, joten senkään puolesta ei huvittanut.
Poliisi ajoi aikansa perässä ja tuli sitten vierelle nuhtelemaan meidän kyydittäjiämme. Jatkoimme matkaa kävellen.
Pientä romanssinpoikasta oli myös näkyvissä kahden seurueemme jäsenen välillä. Sai-raan söpöä!
Oli oikeastaan aika myöhä kun pääsimme takaisin Swieqiin. Useimmilla oli kuitenkin pienimuotoinen krapulapäivä ja olimme kävelleet ehkä kymmenisen kilometriä.
Illalla S teki vielä linssikeittoa meille kaikille Judithin luona.
Bileissä tutustuin kuitenkin Italian Alpeilla asuvaan Ruthiin, joka kertoi olevansa menossa patikoimaan huomenna ja pyysi mukaan. Lopulta meitä oli seuraavana aamuna seitsemän henkeä bussipysäkillä: Ruth, Stefania ja Marta (hoitsuopiskelijoita Italiasta ja Espanjasta), Simon (39-vuotias herrasmies Etelä-Koreasta) ja Judith (belgialainen tyttö joka käy täällä töissä jossakin kulttuurikeskuksessa)
Köröttelimme ensin Vallettaan, josta vaihdoimme seuraavaan bussiin. Jäimme pois jossakin peltojen keskellä, Mgaar [imtsaar] -nimisessä kaupungissa tai kylässä (niin kuin niillä täällä varsinaisesti olisi eroa). Meidän piti kävellä hullun pitkä ylämäki kukkulalle ennen varsinaisen reitin alkamista, ja nilkkaani alkoi särkeä oikein kunnolla. Olin huomannut aamulla noustessani sängystä, että oikean jalan nilkka ja sääri tuntuvat jotenkin kireiltä, mutta en ajatellut siitä enempää. Sitten särky vain paheni päivän mittaan ja tottakai juuri silloin, kun olen ensimmäistä kertaa ikinä patikoimassa, ja tottakai juuri silloin kun on jo matkannut keskelle-ei-mitään eikä takaisin ole järkeä kääntyä. En ymmärrä miksi sitä särki niin, en ollut telonut sitä minnekään enkä nyrjäyttänyt sitä, ehkä syy on huonoissa kengissä joita olen välillä käyttänyt.
Sitten tapahtui kuitenkin jotain hauskaa: ohi ajoi avolava-auto, joka pysähtyi. Mies elehti ikkunasta ja viittoi meitä nousemaan kyytiin lavalle. Sinne sitten menimme, kaikki seitsemän, ja hurja noin kahden minuutin ajomatka alkoi. Sitten tottakai huomasimme, että perässä ajaa poliisi. Ei kuulosta kovin erikoiselta, mutta se on, sillä olin nähnyt siihen mennessä koko viitenä päivänä vain yhden poliisiauton. Ja tämä paikka oli sentään todella keskellä ei mitään. Mikä sattuma.Poliisi ajoi aikansa perässä ja tuli sitten vierelle nuhtelemaan meidän kyydittäjiämme. Jatkoimme matkaa kävellen.
Varsinainen patikkareitti alkoi kukkulan laella olevalta kappelilta. Siihen mennessä olimme jo kärsineet monta sadekuuroa, joten Stefania ei enää kestänyt vaan lähti takaisin alas odottamaan seuraavaa bussia takaisin Swieqiin. Me muut jatkoimme, ja reitti oli todella upea. Kukkulan laaksoon oli rakennettu tavallaan kävelysilta, joka kiemurteli ja muistutti Kiinan muurin pienoismallia. Kun pääsimme aivan ylös, paistoi aurinko jo kuumasti ja kaukana horisontissa näkyi entinen pääkaupunki, Mdina.
Oli oikeastaan aika myöhä kun pääsimme takaisin Swieqiin. Useimmilla oli kuitenkin pienimuotoinen krapulapäivä ja olimme kävelleet ehkä kymmenisen kilometriä.
Illalla S teki vielä linssikeittoa meille kaikille Judithin luona.
Ja huomenna kouluun, jännittäää.
perjantai 5. helmikuuta 2010
Orientation day
Sekava kampus, en voi ymmärtää. On se hieno mutta sekava. Eikä sinne taida päästä kuin bussilla - tai ehkä minnekään koko saarella. Missä on kävelijät? En ole nähnyt yhtäkään polkupyörää. Jalkakäytäviä on vain jossain, välillä vain valkoisia viivoja tien vieressä, mikä on aika vatarallista, sanoisin.
Istuimme aamulla kylmässä luentosalissa kolmisen tuntia kuuntelemassa erittäin tiukasti aikataulutettua infoa. Se on aina yhtä turhauttavaa, kun tietoa isketään päin naamaa ilman taukoja tai mahdollisuutta soveltaa tai sulattaa kuulemaansa.
Täällä on vähän muinainen yliopiston tietojärjestelmä: kurssien kuvaukset löytyvät järjestelmästä, mutta ei niiden aikatauluja, jotka ovat joka laitoksen ilmoitustauluilla. Eikä sielläkään lue tenttipäiviä tai kurssien tarkkoja kestoja. Jos järjestelmään kirjaa jonkun kurssin, sitä ei voi enää muuttaa. Miksei asioita voi tehdä mitenkään helpoiksi!
Näimme tänään ensimmäistä kertaa muita vaihtareita. Kuten olin kuullut huhua, italialaiset vaikuttivat lähinnä sisäänpäin lämpiäviltä. Yksi saksalainen tyttö vaikutti aivan-ihanalta ja Oklahomasta tullut tyttö taisi tuoksua maatilan eläimille. Sain myös kutsun bileijsiin! Voitto sosiaaliselle elämälle. En kyllä muista ovatko ne tänään vai huomenna, mutta muistan huoneen numeron ja sen, että huoneessa asuu ehkä hollantilainen Ruth.
Vielä englannin puhuminen tuntuu vaikealta, enkä osaa päästää irti turvallisesta tankeropuheesta, vaikka osaisin paremminkin.
Yliopiston joku kielikeskus sponsoroi meille prepaid-liittymät, joissa on joku kaksi euroa rahaa valmiina. Sillä voi soittaa yhteen paikalliseen numeroon ilmaiseksi ja ulkomaiseenkin (kai vain yhteen) numeroon paikallispuhelun hinnalla. Hitto vie, kuulostaa hyvältä. Ei tarvitse aina olla Skypen varassa ja tasapainotella Garden View'n maksullisen netin ja nettikahviloiden välillä. Onneksi todella monessa kahvilassa ja ravintolassa on ilmainen langaton verkkoyhteys. Tämä keilahallipaikka on ihan mahtava.
Tänään on ollut tosi kylmä. Sekä sisällä että ulkona. Äh. Mutta kyllä tämä tästä.
Istuimme aamulla kylmässä luentosalissa kolmisen tuntia kuuntelemassa erittäin tiukasti aikataulutettua infoa. Se on aina yhtä turhauttavaa, kun tietoa isketään päin naamaa ilman taukoja tai mahdollisuutta soveltaa tai sulattaa kuulemaansa.
Täällä on vähän muinainen yliopiston tietojärjestelmä: kurssien kuvaukset löytyvät järjestelmästä, mutta ei niiden aikatauluja, jotka ovat joka laitoksen ilmoitustauluilla. Eikä sielläkään lue tenttipäiviä tai kurssien tarkkoja kestoja. Jos järjestelmään kirjaa jonkun kurssin, sitä ei voi enää muuttaa. Miksei asioita voi tehdä mitenkään helpoiksi!
Näimme tänään ensimmäistä kertaa muita vaihtareita. Kuten olin kuullut huhua, italialaiset vaikuttivat lähinnä sisäänpäin lämpiäviltä. Yksi saksalainen tyttö vaikutti aivan-ihanalta ja Oklahomasta tullut tyttö taisi tuoksua maatilan eläimille. Sain myös kutsun bileijsiin! Voitto sosiaaliselle elämälle. En kyllä muista ovatko ne tänään vai huomenna, mutta muistan huoneen numeron ja sen, että huoneessa asuu ehkä hollantilainen Ruth.
Vielä englannin puhuminen tuntuu vaikealta, enkä osaa päästää irti turvallisesta tankeropuheesta, vaikka osaisin paremminkin.
Yliopiston joku kielikeskus sponsoroi meille prepaid-liittymät, joissa on joku kaksi euroa rahaa valmiina. Sillä voi soittaa yhteen paikalliseen numeroon ilmaiseksi ja ulkomaiseenkin (kai vain yhteen) numeroon paikallispuhelun hinnalla. Hitto vie, kuulostaa hyvältä. Ei tarvitse aina olla Skypen varassa ja tasapainotella Garden View'n maksullisen netin ja nettikahviloiden välillä. Onneksi todella monessa kahvilassa ja ravintolassa on ilmainen langaton verkkoyhteys. Tämä keilahallipaikka on ihan mahtava.
Tänään on ollut tosi kylmä. Sekä sisällä että ulkona. Äh. Mutta kyllä tämä tästä.
torstai 4. helmikuuta 2010
Internetiä etsimässä
Ai niin. Minulla ei ole vielä internetiä käytössä. Tällä hetkellä olemme tässä Garden View'n lähistöllä jossakin nettikahvila-keilahallissa. Täällä on ilmainen langaton verkko, mikä on mahtavaa. Tässä vaiheessa kiitän suuresti äiskää ja iskää, joiden mökkikoneen sain mukaan. Tämä on aivan tosi pieni kannettava eikä paina juuri mitään, joten tämän voi ottaa mukaan kaikkialle.
Garden View'ssa on langaton verkko, joka toimii maksamalla joistain kupongeista. Jos ostaa yli satoja minuutteja, hinta alkaa käydä jo melkein järkeväksi. Otamme silti huomenna yliopiston orientaatiopäivässä selville, olisiko jostakin mahdollista tai kannattavaa ostaa omaa langatonta verkkoa, tai onko täällä edes mitään mokkuloita.
Onneksi huomenna tietää varmasti paljon enemmän.
Ja kiitos kaikille ihanista onnentoivotus- ihkutus- ja kaipausviesteistä. Minulla on ihania ystäviä. <3
Garden View'ssa on langaton verkko, joka toimii maksamalla joistain kupongeista. Jos ostaa yli satoja minuutteja, hinta alkaa käydä jo melkein järkeväksi. Otamme silti huomenna yliopiston orientaatiopäivässä selville, olisiko jostakin mahdollista tai kannattavaa ostaa omaa langatonta verkkoa, tai onko täällä edes mitään mokkuloita.
Onneksi huomenna tietää varmasti paljon enemmän.
Ja kiitos kaikille ihanista onnentoivotus- ihkutus- ja kaipausviesteistä. Minulla on ihania ystäviä. <3
Helsinki-Vantaa - Lontoo - Malta
Perillä. Saavuimme eilen.
Kahden päivän parkumisen jälkeen oli oikeastaan vain haikeaa halata Jyväskylän matkakeskuksella ja astua bussiin. Turta olotila kesti yllättävän pitkään, eikä matkaseuralaisen kanssa oikein tajuttu koko tilanteesta mitään. Juttelua, haikeilua, jumitusta ja jännitystä.
Lennolla Lontooseen toukka kurkisteli ja jokelteli edessä olleiden istuinten välistä. Se oli suloista ja ilveilin sille kuin muka pitäisin suuremminkin lapsista. Kun toukka sitten laskeutumisen alkaessa alkoi parkua raastavasti ja jatkoi, jatkoi ja jatkoi, en melkein kestänyt ja kaikki turtuus oli tipotiessään. Piti keskittyä tiibetmunkin lailla, ettei olisi antanut itkun tulla, eikä se olisi loppunut ikinä. Toukan korviin sattui ja minulla sydämeen.
Heathrow'n lentokenttä on ihana. Opasteet olivat niin selkeitä, että kävelimme suoraan terminaalibussiin oikeastaan tajuamatta sitä. Kaikki meni sulavasti. Seuraavalla lennolla luin jotakin The Timesia, Maltan tekstipainotteista sanomalehteä. Kovin erilaista on journalismi täällä. Tai ainakin vähän. Yritän haalia itselleni kurssin, jossa voin tehdä vertailevaa analyysia. Ai niin, en aio valita yhtään journalismiin viittaavaa kurssia.
Lentokentällä otimme taksin, mikä oli helppouteensa nähden sysipaska idea. En nimittäin muista pelänneeni liikenteessä niin paljon ikinä. Tämä liikennekulttuuri on aivan käsittämätöntä: ylinopeus on enemmän sääntö kuin poikkeus. Taksikuski selitti, että nopeusrajoituskylttien (joita oli vähän) takana on joskus kamera, että silloin pitää ajaa vähän hitaammin. Ominaista ajamiselle ilmeisesti on, että ohitellaan miltä puolelta sattuu mahtumaan ja puristaudutaan pienimpiinkin väleihin - kadut ovat suurimmaksi osaksi parhaimmillaankin puolitoistakaistaisia.
Pääsimme kuitenkin hengissä perille Garden View Holiday Complexiin. Meille kerrottiin heti alkuun, että meitä on jo odotettukin, mutta on yksi pienenpieni ongelma: meidän huoneet ei ole vielä valmiit. Aha?
Niin, saamme nyt ensimmäisiksi viideksi päiväksi yksiöt - jotka tosin ovat rahallisesti arvokkaammat joten ei tästä mitään hyvitystä anneta - ja sitten saamme varaamamme kaksion.
Minun huone oli korttelin toisella puolen ja ensin sähläiltiin alaoven kanssa. Avain ei suostunut avaamaan ovea ja hain vastaanotosta pari vara-avainta. Lopulta ovessa olikin käsittämätön avauslogiikka ja nyt saan sen auki melkein ensimmäisellä yrittämällä.
Asunto oli aivan järjettömän kylmä. Lämmitys alkoi tosin puhaltaa makuuhuoneessa pian, mutta se ei lämmittänyt olohuone-keittiötä tai kylpyhuonetta ollenkaan. Otin matkalaukusta ballerinat sisätossuiksi. Ahdistus. Tämä tyttö ei kestä kylmää.
Lähikauppa on onneksi ihan vieressä, mutta siellä ei ole a) rasvatonta maitoa b) tummaa tai edes vähemmän-vaaleaa leipää. En tiedä onko hitto soikoon koko saarella. Ahdistus. Toivon kuitenkin parasta, sillä tiedän, että täällä on Lidl (ja tämän päivän tavoitteeni onkin ottaa selville, missä se on).
Kun olimme virkistäytyneet tahoillamme, lähdimme Saran kanssa katselemaan Pacevilleä, josta löysimme edullisen ja hauskannäköisen pubin. Söimme valtavat salaatit ja bruschettan ja ehkä aloimme varsinaisesti tutustua enemmän.
Tuli aika ikävä poikaystävää, kun isolla screenillä vesipallo vaihtui jalkapalloksi. Jostakin syystä ottelun ääniraita lohdutti ja teki kotoisan olon.
Huomautan tässä vaiheessa, että en ollut nukkunut noin puoleentoista vuorokauteen enempää kuin muutaman tunnin monessa erässä lentojen aikana.
Vaikka tämä on vaihtoblogi, aion yrittää olla rehellinen, sillä siitä saattaa joskus olla hyötyä jollekin. Ei kaikki ole vaihdossa ihanaa, moni asiahan on oikeasti päin persettä.
Kun jäin uuteen asuntooni yksin ja kylmään, lähinnä vain itkin epätoivoa noin vartin.
Mihin helvettiin minä olen itseni tuonut?
Vaikka olo helpotti, ei tämä tule olemaan helppoa vielä pitkään aikaan. Ja hyväksyn sen, olen varautunut siihen.
Eilisiltana sanoin S:lle, että pitää muistaa, että suru ja viha ovat yhtä arvokkaita tunteita kuin ilo ja onnellisuuskin. Joskus ymmärsin sen ja yritän toteuttaa sitä niin hyvin kuin pystyn. Annan itseni olla surullinen ja peloissani, ei minun tarvitse teeskennellä urheaa. Elämä menee niin, että välillä on kivaa ja välillä ei, ja se on ihan ookoo.
Jo ajatus itsessään helpottaa.
Terveisin,
T
Kahden päivän parkumisen jälkeen oli oikeastaan vain haikeaa halata Jyväskylän matkakeskuksella ja astua bussiin. Turta olotila kesti yllättävän pitkään, eikä matkaseuralaisen kanssa oikein tajuttu koko tilanteesta mitään. Juttelua, haikeilua, jumitusta ja jännitystä.
Lennolla Lontooseen toukka kurkisteli ja jokelteli edessä olleiden istuinten välistä. Se oli suloista ja ilveilin sille kuin muka pitäisin suuremminkin lapsista. Kun toukka sitten laskeutumisen alkaessa alkoi parkua raastavasti ja jatkoi, jatkoi ja jatkoi, en melkein kestänyt ja kaikki turtuus oli tipotiessään. Piti keskittyä tiibetmunkin lailla, ettei olisi antanut itkun tulla, eikä se olisi loppunut ikinä. Toukan korviin sattui ja minulla sydämeen.
Heathrow'n lentokenttä on ihana. Opasteet olivat niin selkeitä, että kävelimme suoraan terminaalibussiin oikeastaan tajuamatta sitä. Kaikki meni sulavasti. Seuraavalla lennolla luin jotakin The Timesia, Maltan tekstipainotteista sanomalehteä. Kovin erilaista on journalismi täällä. Tai ainakin vähän. Yritän haalia itselleni kurssin, jossa voin tehdä vertailevaa analyysia. Ai niin, en aio valita yhtään journalismiin viittaavaa kurssia.
Lentokentällä otimme taksin, mikä oli helppouteensa nähden sysipaska idea. En nimittäin muista pelänneeni liikenteessä niin paljon ikinä. Tämä liikennekulttuuri on aivan käsittämätöntä: ylinopeus on enemmän sääntö kuin poikkeus. Taksikuski selitti, että nopeusrajoituskylttien (joita oli vähän) takana on joskus kamera, että silloin pitää ajaa vähän hitaammin. Ominaista ajamiselle ilmeisesti on, että ohitellaan miltä puolelta sattuu mahtumaan ja puristaudutaan pienimpiinkin väleihin - kadut ovat suurimmaksi osaksi parhaimmillaankin puolitoistakaistaisia.
Pääsimme kuitenkin hengissä perille Garden View Holiday Complexiin. Meille kerrottiin heti alkuun, että meitä on jo odotettukin, mutta on yksi pienenpieni ongelma: meidän huoneet ei ole vielä valmiit. Aha?
Niin, saamme nyt ensimmäisiksi viideksi päiväksi yksiöt - jotka tosin ovat rahallisesti arvokkaammat joten ei tästä mitään hyvitystä anneta - ja sitten saamme varaamamme kaksion.
Minun huone oli korttelin toisella puolen ja ensin sähläiltiin alaoven kanssa. Avain ei suostunut avaamaan ovea ja hain vastaanotosta pari vara-avainta. Lopulta ovessa olikin käsittämätön avauslogiikka ja nyt saan sen auki melkein ensimmäisellä yrittämällä.
Asunto oli aivan järjettömän kylmä. Lämmitys alkoi tosin puhaltaa makuuhuoneessa pian, mutta se ei lämmittänyt olohuone-keittiötä tai kylpyhuonetta ollenkaan. Otin matkalaukusta ballerinat sisätossuiksi. Ahdistus. Tämä tyttö ei kestä kylmää.
Lähikauppa on onneksi ihan vieressä, mutta siellä ei ole a) rasvatonta maitoa b) tummaa tai edes vähemmän-vaaleaa leipää. En tiedä onko hitto soikoon koko saarella. Ahdistus. Toivon kuitenkin parasta, sillä tiedän, että täällä on Lidl (ja tämän päivän tavoitteeni onkin ottaa selville, missä se on).
Kun olimme virkistäytyneet tahoillamme, lähdimme Saran kanssa katselemaan Pacevilleä, josta löysimme edullisen ja hauskannäköisen pubin. Söimme valtavat salaatit ja bruschettan ja ehkä aloimme varsinaisesti tutustua enemmän.
Tuli aika ikävä poikaystävää, kun isolla screenillä vesipallo vaihtui jalkapalloksi. Jostakin syystä ottelun ääniraita lohdutti ja teki kotoisan olon.
Huomautan tässä vaiheessa, että en ollut nukkunut noin puoleentoista vuorokauteen enempää kuin muutaman tunnin monessa erässä lentojen aikana.
Vaikka tämä on vaihtoblogi, aion yrittää olla rehellinen, sillä siitä saattaa joskus olla hyötyä jollekin. Ei kaikki ole vaihdossa ihanaa, moni asiahan on oikeasti päin persettä.
Kun jäin uuteen asuntooni yksin ja kylmään, lähinnä vain itkin epätoivoa noin vartin.
Mihin helvettiin minä olen itseni tuonut?
Vaikka olo helpotti, ei tämä tule olemaan helppoa vielä pitkään aikaan. Ja hyväksyn sen, olen varautunut siihen.
Eilisiltana sanoin S:lle, että pitää muistaa, että suru ja viha ovat yhtä arvokkaita tunteita kuin ilo ja onnellisuuskin. Joskus ymmärsin sen ja yritän toteuttaa sitä niin hyvin kuin pystyn. Annan itseni olla surullinen ja peloissani, ei minun tarvitse teeskennellä urheaa. Elämä menee niin, että välillä on kivaa ja välillä ei, ja se on ihan ookoo.
Jo ajatus itsessään helpottaa.
Terveisin,
T
tiistai 2. helmikuuta 2010
Kun tuntiviisari kiertää ympyrän, minä olen pois
Alle 12 tuntia bussin lähtöön. Hieman yli vuorokausi, niin pitäisi olla perillä. En ehkä aio nukkua tänään ollenkaan, sulatetussa jääkaapissa odottaa yksi energiajuoma.
Viime yönä näin hirveää unta, olin testaamassa Särkänniemen uutta kieputinlaitetta, olin kauhusta kankeana enkä edes päässyt niille kesätöihin, koska: "onko sulta koskaan jäänyt paikka saamatta siksi, että sulta puuttuu huumorintaju?"
Eilisilta meni kokonaisvaltaisen pahan olon kourissa. Ehkä voin sitten tänään olla reipas ja rohkea enkä itkeskellä yhtään.
Eniten tämä kaikki on vain todella omituista, kun ei yhtään osaa kuvitella millaista elämä on huomenna.
Viime yönä näin hirveää unta, olin testaamassa Särkänniemen uutta kieputinlaitetta, olin kauhusta kankeana enkä edes päässyt niille kesätöihin, koska: "onko sulta koskaan jäänyt paikka saamatta siksi, että sulta puuttuu huumorintaju?"
Eilisilta meni kokonaisvaltaisen pahan olon kourissa. Ehkä voin sitten tänään olla reipas ja rohkea enkä itkeskellä yhtään.
Eniten tämä kaikki on vain todella omituista, kun ei yhtään osaa kuvitella millaista elämä on huomenna.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)