Patikkaretkellä

Eilen oli ensimmäiset bileet, enkä viihtynyt ihan hirveästi. Uudet vaihtarit ovat kyllä mukavia, mutta syksystä asti olleilla on niin omat hullut jutut ettei niihin oikein pääse mukaan. Uskomatonta meteliä. Ilmeisesti jos on kivaa, pitää mölöttää mahdollisimman kovalla äänellä. Mikäs siinä. Bileissä oli tosin äärihyvät tarjoilut, ehkä neljä kattilallista juustopastaa, sipsejä, viinejä, jotakin piirakoita ja taatelipasteijoita. Muut lähtivät baariin, minä en. Väsytti aika paljon ja edellisenä iltana olimme S:n kanssa pitäneet yksityiset viininmaistajaiset keskenämme, joten senkään puolesta ei huvittanut.

Bileissä tutustuin kuitenkin Italian Alpeilla asuvaan Ruthiin, joka kertoi olevansa menossa patikoimaan huomenna ja pyysi mukaan. Lopulta meitä oli seuraavana aamuna seitsemän henkeä bussipysäkillä: Ruth, Stefania ja Marta (hoitsuopiskelijoita Italiasta ja Espanjasta), Simon (39-vuotias herrasmies Etelä-Koreasta) ja Judith (belgialainen tyttö joka käy täällä töissä jossakin kulttuurikeskuksessa)

Köröttelimme ensin Vallettaan, josta vaihdoimme seuraavaan bussiin. Jäimme pois jossakin peltojen keskellä, Mgaar [imtsaar] -nimisessä kaupungissa tai kylässä (niin kuin niillä täällä varsinaisesti olisi eroa). Meidän piti kävellä hullun pitkä ylämäki kukkulalle ennen varsinaisen reitin alkamista, ja nilkkaani alkoi särkeä oikein kunnolla. Olin huomannut aamulla noustessani sängystä, että oikean jalan nilkka ja sääri tuntuvat jotenkin kireiltä, mutta en ajatellut siitä enempää. Sitten särky vain paheni päivän mittaan ja tottakai juuri silloin, kun olen ensimmäistä kertaa ikinä patikoimassa, ja tottakai juuri silloin kun on jo matkannut keskelle-ei-mitään eikä takaisin ole järkeä kääntyä. En ymmärrä miksi sitä särki niin, en ollut telonut sitä minnekään enkä nyrjäyttänyt sitä, ehkä syy on huonoissa kengissä joita olen välillä käyttänyt.

Sitten tapahtui kuitenkin jotain hauskaa: ohi ajoi avolava-auto, joka pysähtyi. Mies elehti ikkunasta ja viittoi meitä nousemaan kyytiin lavalle. Sinne sitten menimme, kaikki seitsemän, ja hurja noin kahden minuutin ajomatka alkoi. Sitten tottakai huomasimme, että perässä ajaa poliisi. Ei kuulosta kovin erikoiselta, mutta se on, sillä olin nähnyt siihen mennessä koko viitenä päivänä vain yhden poliisiauton. Ja tämä paikka oli sentään todella keskellä ei mitään. Mikä sattuma.
Poliisi ajoi aikansa perässä ja tuli sitten vierelle nuhtelemaan meidän kyydittäjiämme. Jatkoimme matkaa kävellen.

Varsinainen patikkareitti alkoi kukkulan laella olevalta kappelilta. Siihen mennessä olimme jo kärsineet  monta sadekuuroa, joten Stefania ei enää kestänyt vaan lähti takaisin alas odottamaan seuraavaa bussia takaisin Swieqiin. Me muut jatkoimme, ja reitti oli todella upea. Kukkulan laaksoon oli rakennettu tavallaan kävelysilta, joka kiemurteli ja muistutti Kiinan muurin pienoismallia. Kun pääsimme aivan ylös, paistoi aurinko jo kuumasti ja kaukana horisontissa näkyi entinen pääkaupunki, Mdina.

Pientä romanssinpoikasta oli myös näkyvissä kahden seurueemme jäsenen välillä. Sai-raan söpöä!

Oli oikeastaan aika myöhä kun pääsimme takaisin Swieqiin. Useimmilla oli kuitenkin pienimuotoinen krapulapäivä ja olimme kävelleet ehkä kymmenisen kilometriä.
Illalla S teki vielä linssikeittoa meille kaikille Judithin luona.

Ja huomenna kouluun, jännittäää.