Ihme tapahtui, ja pääsin sille yhdelle kurssille, joka oli "ollut jo pitkään täynnä" ja tiedekunnan toimisto "ei voi tehdä mitään" ja olisi pitänyt valita jotain muuta. Olin kuitenkin sitkeä, lähettelin sähköposteja moneen paikkaan ja pyysin luennon vetäjältä vapaamuotoiseen paperiin allekirjoituksen, joka kertoi ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että osallistuisin kurssille.
Viimeisenä add/drop periodin (rekisteröinnin jälkeen on parin päivän jakso, jolloin saa vielä jättää pois tai lisätä muutaman kurssin) päivänä jonotin sitten kansainväliseen toimistoon ja esitin asiani aika voimakkaasti. Selitin, että minä haluan tämän kurssin, saavuin tänne vasta pari viikkoa sitten enkä siksi ole voinut rekisteröityä kurssille SYKSYLLÄ niin kuin suurin osa muista täällä. Jos täti ei olisi ollut myönteisellä mielellä jo alkuunsa, olisin heittänyt perään, että olisitte voineet kertoa jo hyväksymiskirjeessä, että kevään vaihto-opiskelijat saavat ne jämäkurssit, joilla on tilaa.
Täti kuitenkin pohti ja totesi, että luulee pystyvänsä kirjaamaan minut vielä kurssille. Järkytyin niin, että älähdin ällöttävän innostuneesti korkealla äänellä "reallyyy?" ja siinä se sitten oli, se kurssi muiden kurssieni mukana rekisterissä. Korostan nyt, että taistelin tämän asian puolesta vain siksi, että se nyt vain sattui olemaan ehkä mielenkiintoisin kurssi, mitä minulla on ollut tai tulee olemaan yliopistossa.
Kun menin ulos, olin niin onnesta soikeana, että sitä oli vaikea käsittää. Hetken oli sellainen käsittämätön rauha, aurinko paistoi, huomasin että kampuksen puut olivat syvänvihreät ja horisontissa näkyi kaupunkimaisema ja kupolikirkko. Nyt on siis takana rankin osuus pitkään aikaan.
Illalla tosin aloin ymmärtää, että opiskelullisten haasteiden tilalle saattavat tulla sosiaaliset haasteet. Inhoan sitä, että joudun muuttumaan tai muuttamaan käytöstäni tai tapojani siksi, että muut tahtovat yhtäkkiä muuttua.
Saa nähdä mitä tulevat ajat tuovat.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti